Tänne kirjoittamiani juttuja ei saa kopioida tai laittaa eteenpäin, eikä niitä saa käyttää mihinkään ilman minun lupaani.

Halutessasi voit kertoa mielipiteesi  tämän sivun vieraskirjaan.

Suosittu (jatkokertomus, novelli)

- Ei kiitos. Mä en polta.
Yhtäkkiä koko kaveripiirini kääntyi katsomaan minua ihmetellen, jotenkin halveksien. Lisäsin mielessäni sanaan kaveripiiri lainausmerkit. Ei heitä nyt kavereiksi voinut hyvällä omalla tunnolla voinut kutsua. Ei tämä porukka ympärilläni ollut ystäviäni, mielumminkin tuttuja koulusta. Jengiä, jonka kanssa hengailin. Hymyilin sisäisesti keksiessäni oikean sanan.
Jengi.
Ja minä olin sen johtaja. Olin tämän jengin johtaja, ilman lainausmerkkejä. Kukaan ei ollut koskaan kyseenalaistanut sitä. Kukaan ei ollut koskaan kyseenalaistanut mitään, mitä tein.
En tiennyt mistä se johtui.
Siitä, että kulkiessani käytävällä tyttöjen katseet kääntyivät perääni?
Siitä, että koulussani ei ollut yhtään kundia, joka ei haluaisi kuulua jengiini?
En yksinkertaisesti tiennyt.
Ajatuksistani tipahtaen huomasin poikien katsovan minua oudosti, vieläkin kieltäytymistäni ihmetellen. Ihmettelin kummissani, miksi?
Miksi kaikki katsoivat minua noin? Sanoinko jotain väärin?
Okei, en halunnut saada keuhkotautia enkä tuhlata vähäisiä viikkorahojani vain päästäkseni lopulta hautaan. Entä sitten? Onko siinä jotain väärää?
Ilmeisestikin siinä oli jotain t o d e l l a väärää, sillä jos yhtään osasin kasvojen ilmeestä lukea, niin kohta alkaisi tappelu. Ja sen rökityksen kohteena olisin minä.

- Don? Do-on? Hän taitaa olla vielä tajuton. Annetaan poikaparan levätä. Kuhmuistaan päätellen hän on sen tarpeessa. Raotin silmiäni. Usvan läpi kuuluvan äänen perusteella olin vielä elossa. Tunnistin äänen äitini ääneksi.
- Äiti.
Pelästyin, miten vaikea oli sanoa sitä. Olin todella pahassa kunnossa. Joka paikkaa särki. Päätin yrittää nukkua. Suljin silmäni ja nukahdin välittömästi.

Näin unta. Unessa kävelin pitkin pimeää tunnelia, ja tunnelin päässä häämötti valoa.


Usvan läpi kuulin ensin hieman hiljaisempaa, sitten voimistuvaa laulua. Se oli kuin tarunomaisen seireenin kutsulaulu. Ääni oli kaunis ja heleä. Heikko ja niin kuvaamattoman kutsuva. Sitä kuunnellessa unohti kaiken muun. Tiesi, mitä varten oikeastaan oli olemassa.
Tuntui, että tämä sitten on se niin paljon puhuttu taivas.
Niin, tietysti. Taivashan tämän on oltava. Kukaan maanpäällinen ei voisi saada tuollaista ääntä aikaan, tuskinpa jumalatkaan siihen pystyisivät.
Silmiäni avatessani valmistauduin jyskyttävään kipuun. Raotin silmiäni hiukan, mutten tuntenut kipua laisinkaan. Avasin vielä hieman, vielä vähän lisää, ja lopulta apposen ammolleen, mutten tuntenut vieläkään niin kipua, kuin mitään muutakaan.
Naurahdin, en tainnut luuloistani huolimatta sittenkään uskoa elämänjälkeiseen elämään niin vakaasti, muutenhan minulle olisi ollut päivän selvää, etten tuntenut minkäänlaista kipua.
Ajatuksissani olin jo melkein - en aivan - unohtanut tuon ihanan äänen. Taivaassa tai ei, tuo olento minun täytyi tavata.

Silmieni tottuessa yllättävään kirkkauteen katseeni hakeutui selin minuun kumartuneeseen selkään. Katsoin arastellen tuon jumalaisen äänen omistavaa olentoa, tyttöä, joka seisoi niin lähellä, että olisin voinut koskettaa häntä. Silmäni hipoivat hänen selkäänsä, kaunista niskaansa ja pitkiä, nyt rennosti nutturalla olevia kastanjan värisiä hiuksia. Kuin katseeni vaistoten tyttö kääntyi minuun päin.
- He-hei. hymyilin typerästi.
Tyttö näytti yllättyneeltä, muttei lainkaan pelästyneeltä. Normaalisti en olisi voinut kuvitellakaan, että joku tyttö p e l k ä i s i minua, mutten voinut tietää, kuinka pahoja vammat naamassani olivat.
- Hei, hän vastasi nyt jo hymyillen. - Mukava tavata, olen Miisa.
- Ilo on koko-konaan mun puolella. Olen muuten Don.
Tyttö purskahti helisevään nauruun.
- Tokihan minä sen tiedän, hän naurahti, olenhan hoitanut sinua jo viime viikosta lähtien.
- Tiesitkö myös, että pidän juuri sinunlaisistasi tytöistä? kysyin nyt jo järkytyksestä toipuneena ja täysi flirtti päällä.
Tytön, Miisan käytöksessä tapahtui selvä muutos. Hänen katseensa ajautui kohti sängyllä lepääviä jalkojani. Katsoin kummastuneena ensin Miisaa ja sitten jalkojani. En ymmärtänyt katseen merkitystä, mutta herrasmiehenä päätin siirtää jalkojani, jotta Miisa pääsisi istumaan viereeni.
Tein kevyen liikkeen, jonka tarkoituksena oli heilauttaa jalat pois edestä, mutta yllätyksekseni ne eivät liikkunetkaan mihinkään. Yhtäkkiä palat loksahtivat paikoilleen. Miisa oli puhunut viime viikosta. Henkäisin kauhuissani.
Jalkani eivät liikkuneet. Ne olivat halvaantuneet.

Muutaman kauhun täytteisen päivän kuluttua istuin sängylläni murehtien tulevaisuuttani.
Miisa katsoi minua hellästi ja silitti niskaani pehmeillä sormillaan. Hän vaikutti olevan oikeasti pahoillaan. Mutta miksi me emme siis voisi olla enemmänkin, kuin kavereita, jos häntä kerran harmitti? Mitä vammaisuuteni muka merkitsi?
Tiesinhän minä, että oikeasti se merkitsi t o d e l l a paljon.
Jalkani olivat tunnottomat, ne eivät enää toimineet.
Oli kuin olisi ottanut patterit pois mp3-soittimesta, järjestelmä ei suostunut toimimaan ilman energiaa. Minun tapauksessani uusien pattereiden laitto ei vain olisi auttanut. Tämä mp3 oli rikki lopullisesti.
Huokaisin ja kuvittelin tulevaa elämääni halvaantuneena. En voisi tehdä enää mitään normaaleja juttuja. En pelata pesäpalloa, en ajaa pyöräillä, juosta, uida. Oikeastaan kaikki, mitä olin tehnyt ennen onnettomuutta, oli nyt mahdotonta. Olin nyt poika, joka kulki pyörätuolissa.
Onnettomuus. Sillä nimellä mukilointiani nykyään kutsuttiin. Herättyäni ja huomattuani jalkojeni liikuntakyvyttömyyden, minulle oli kerrottu viimeisen normaalin iltani tapahtumien kulku. Viimeinen oma muistikuvani oli koskenut tilannetta, jossa kundit lähestyivät hitaasti, uhkaavastikin minua kohti. Muistan olleeni hieman varautunut. No, hyvä on. Olin todella peloissani. Muiden silmissä vilkkui uusi, ennen näkemätön katse, joka oli peloittaa minut suunniltani. Vaistomaisesti olin ruvennut perääntymään ja -valitettavasti- ottanut yhden askeleen liikaa. Olin horjahtanut alas portaita ja lyönyt pääni. Näin minulle oli siis kerrottu. Itselläni oli kuitenkin vieläkin epävarma olo sen illan tapahtumista. Noinhan pojat kuulostivat todella viattomilta, varsinkin, kun olivat vielä tulleet katsomaankin minua sairaalaan ja ilmaisseet osaanottonsa. Kaikki muut paitsi minä tuntuivat uskovan heidän näytelmäänsä.
Kuitenkin, kaatuessani olin siis lyönyt pääni ja jokin aivohermoissa oli vauripitunut niin, etten voinut enää käyttää jalkojani. Lääkäri vakuutti, että pienellä kuntoutuksella minusta tulisi lähes normaali ja voisin jaloitella silloin tällöin kävelykeppieni kanssa.
Normaali. Sana värisytti minua. Jouduttuani hyökkäyksen kohteeksi en enää yhtäkkiä ollutkaan normaali?!
Muutenkin koko kuntoutus-idea tuntui toivottomalta ja typerältä. Mitä hyötyä olisi viettää vuosikausia jossain kuntoutuskeskuksessa vain saadakseen kävellä muutaman kerran päivässä? Miisan takia sen olisin voinut tehdäkin, mutta kun se pahuksen jääräpää haluaa pysyä vain ystävinä. Katsahdin ankeasti tuohon täysin ajatuksistani tietämättömään sievään pikku olentoon. Miisa käänsi päänsä ja hänen hymynsä tuntui valaisevan koko muuten niin ankean huoneen. Hänen hymynsä piristi oloani, muttei parantanut sydänsurujani. Painoin pääni tyttöni syliin ja annoin hänen tuudittaa minut uneen.

Kun heräsin, oli Miisa poissa. Ensin sydämeeni iski viiltävä ikävänkipu. Olin todellakin pulassa tämän rakastumisen kanssa. Oudolla tavalla olin kuitenkin iloinen saadessani olla yksin, kun ei tarvinnut miettiessä katsella rakastamansa tytön täydellisen kaunista ihoa, kuunnella hänen sointuvaa nauruaan ja tuntea hänen kosketustaan iholla. Hymyilin mielessäni. Näin hänet tai en, hän oli silti mielessäni.
Haaveillessani Miisan lämpimästä halauksesta mietin samalla omaa tilannettani. Olin 16-vuotias, halvaantunut, palavasti rakastunut poika, ilman yhtään ystävää. Joutuisin olemaan sairaalassa ainakin kuukauden, jonka jälkeen joutuisin kuntoutuskeskukseen ainakin vuodeksi. Ei, en ollut halunnut sitä, äitini ja lääkäri vain päättivät niin. Hymähdin. Olin nyt täysin lääkäreiden ja jopa hoitajien armoilla. Vaikka olin kyllä erityisen mielissäni sen yhden hoitajan osoittamasta huolenpidosta ja huovaamaisuudesta minua kohtaan. Vaikka valitettavasti juuri sen nimenomaisen hoitajan toimeenkuvaan kuului ennemminkin huoneeni siivoaminen, kuin minun pääni paijaaminen.
Toruin mielessäni itseäni. Taas olin livahtanut aiheesta ajattelemaan keijukaistani. Nostin käteni kurottaakseni kohti pöytää. Kilisytin kutsukelloa. Sen keijukaisen halusin luokseni heti.

*

Mahdollisia kirjoitusvirheitä pahoitellen lupaan jatkaa tätä mahdollisimman pian, vaikkei kukaan tätä ehkä luekaan.

*******

Sekalaisia ja keskeneräisiäkin runoja

Kuivaan poskeni,

korjaan tunteeni,

miksi näin?

Prannan syömmeni,

kohtaat katseeni,

hymyilet niin typerästi.

Mulkaisen puoleesi,

elän vuoksesi.

Häpeän itseäni.

Haluan sinut, en haluakaan.

Älä välitä katkeruudesta

jonka kuulet.

Anna minun surra.

*******

Katson kasvojasi vielä kerran.

Ne palavat tuhkassa, luulin sen helpottavan.

Mutta se tuottaakin vain kipua.

Haluan sinun katoavan.

Haluan sinut takaisin.

Älä palaa.

Näen kasvojesi vääristyvän.

Sinä kärsit, vaikket mitään tunnekaan.

Olen pahoillani, kaikki on syytäni.

Pakene.

Suljen silmäni ja kuva haihtuu pois.

Olet poissa, älä enää palaa.

*******

Käsi kädessä,

kiinni hänessä.

Kuljen pitkin meren rantaa,

poljen kengilläni santaa.

Ihana on olla tässä, kun olla viettämässä

aikaa hänen kanssaan saan,

kädet kiinni toisissaan.

*******

Katoa

Katson kasvojasi vielä kerran.

Ne paöavat tuhkassa.

Luulin sen helpottavan,

mutta tunnen vain kipua

Haluan sinun katoavan.

Haluan sinut takaisin

Älä palaa.

Näen kasvojesi vääristyvän.

Sinä kärsit,

vaikket mitään tunnekaan.

Olen pahoillani,

se oli minun syyni,

pakene.

Suljen silmäni,

kuva katoaa.

Olet poissa,

älä enää palaa.